Kirjoitan remonttipostausten väliin ihan toisesta asiasta, joka on ollut viimeisen vuoden ajan paljon mielessä. Tai no, ei tämä aihe niin kauas remontista mene, se liittyy lähinnä remonttia edeltävään toimenpiteeseen: tavaroiden raivaamiseen. Ja nyt puhun todellakin raivaamisesta, ei parin laatikon lajittelusta, vaan useamman rakennuksen tyhjentämisestä.

Aiheena on siis tavara ja sen omistamisen autuus ja kirous. Olen viimeisen vuoden ajan joutunut käymään poikkeuksellisen paljon läpi vanhaa tavaraa, sellaista tavaraa johon liittyy muistoja ja tunteita. Tehtävä ei ole helppo: mitä säästää, mitä heittää pois, minkä antaa eteenpäin, mikä myydään? Kaikki, jotka ovat tyhjentäneet läheisen ihmisen kuolinpesää, tietävät mitä tarkoitan. Vuosi sitten tyhjensin sisarieni kanssa omaa lapsuudenkotiamme Puu-Käpylässä, jossa äitini oli asunut lähes 60 vuotta. Tavaraa oli kertynyt, asuintilojen lisäksi vintille ja kellariin. Juuri mitään ei äiti ollut heittänyt elämänsä aikana pois. Esimerkiksi kellarissa oli toimimaton pakastearkku täynnä vanhoja lehtiä, kaapeista löytyi pahvirasioita, joihin oli siististi kääritty vanhat kuminauhat puretuista vaatteista. Varmaan hyvin tyypillistä sota-ajan eläneelle ihmiselle?

 

 

Tänä keväänä olemme tyhjentäneet Kytömäellä Villa Atriumin varastoa sekä vanhaa hirsihuvilaa tavaroista. Nurkissa on paljon vanhaa alkuperäistä esineistöä, mutta myös ajan kuluessa ”varastoitua” tavaraa. Koska huvila oli pitkään perikunnan (käytännössä ei kenenkään) omistuksessa, alkoi nurkkiin kerääntyä eri ihmisten tuomia tavaroita. Itse syyllistyin myös tähän. Jos kotona jollekin esineelle ei ollut käyttöä, oli ensimmäinen ajatus: ”Viedään se mökille, siellä sitä voi tarvita?”

 

 

Hirsitalo on toiminut minun henkilökohtaisena varastonani viimeiset 6 vuotta. Olen sinne vienyt yritykseltäni jääneen varaston, työhöni liittyvän kirjallisuuden ja materiaalin sekä kaikki ne lukuisat laatikot, jotka lapsuudenkodista pakkasin mukaan. Tavaran määrä on siis aikamoinen! Nyt rakennus pitäisi tyhjentää remonttia varten kokonaan (kyllä, meillä on isoja suunnitelmia hirsitalon suhteen, mutta niistä myöhemmin lisää!) Mies keksi onneksi muuttaa (myöskin tavaraa täynnä olleen) vanhan autotallin varastoksi. Autotalli tyhjennettiin ja sinne rakennettiin kauttaaltaan korotettu lattia ja isot varastohyllyt. Tavara (lähinnä työhöni liittyvä) on tarkoitus säilöä hyllyihin järjestelmällisesti kannellisiin läpinäkyviin laatikoihin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Olen paljon pohtinut omaa suhdettani tavaraan. Kuulun keräilijöiden sukuun, vanhempani olivat myös kovia keräämään erikoisia ”turhia” asioita. Isäni keräsi mm. purkutuomion saaneista vanhoista taloista kipsireliejä ja lattialaattoja, jotka edelleen ovat huvilalla käytössä. Äiti säilytti kaiken mahdollisen ”tarpeellisen” (”sitähän voi vielä joskus tarvita!!” –  Lauseen kuulin usein). Mahtaako olla joku tavarageeni, joka on perimässä? Kun 15 vuotta sitten siivosin varastoa tein seinille ”museonäyttelyn” käyttötavarasta, jota oli varastoon säilötty. Sanoimme muuten lapsena noita varvastossuja lätsyiksi 🙂

 

 

Olen kyllä lukenut KonMarin ja siivonnut kotona vaatekaapit ja varastot oppien mukaan. Uuteen tavaraan minulla ei ole juurikaan himoa, en nykyään enää tykkää kierrellä kauppoja ja varsinkin edullinen, uusi sisustuskama ei juurikaan puhuttele minua. Kirpputorit ja vanhojen tavaroiden kaupat on sitten toinen juttu.. niitä koitan nykyään välttää. Ja kun kyse on vanhasta, muistorikkaasta esineestä, ei luopuminen ole helppoa. Ammattini tekee asiasta vielä mutkikkaampaa: ”Tästähän voi vielä tehdä taidetta!” tai ”Mahtavaa kierrätysmateriaalia opetuskäyttöön!”. Esimerkiksi palapelin paloja ja isoisän vanhoja pyjamia on säilötty tällä periaatteella.

 

 

Olen aina pitänyt sanonnasta: ”Toisen romu on toisen aarre” ja kirjaimellisesti noudattanut sitä. Todellakin moni romu on päätynyt säilööni. Ruosteinen esine on mielestäni todella kaunis! Vanhoja esineitäkin voi arvottaa usealla eri tavalla, designklassikot säilyttävät arvonsa varmaan ikuisesti, jos ovat ehjiä. Kolhun saanut Arabian lautanen ei enää rahallisesti ole minkään arvoinen, toisaalta tunnetasolla se voi olla hyvinkin arvokas. Olen aina pitänyt periaatteena sitä, että kaikki kaapeissa olevat astiat on tarkoitettu käytettäviksi. Ei ole erikseen juhla tai arkiastioita, on vain ehkä lempiastioita. Kesähuvilalla on käytännöllistä pitää käyttöastiastona isoäidiltä jäänyttä Arabian kesäkukka-astiastoa sillä siellä kaikki astiat pestään käsin.

 

 

Mutta kaikkea ei silti voi säilöä, tila ei riitä, on siis pakko karsia! Kuinka helpottava tunne onkaan kun huomaa että varastossa mahtuu jopa kulkemaan! Olen antanut miehen tyhjentää pari pienempää varastoa, en ole edes käynyt katsomassa mitä tavaraa siellä on. Kun en tiedä mitä on heitetty pois, en osaa niitä kaivata… no okei, yhden vanhan puisen kelkan pelastin kun näin sitä kannettavan poltettavien kasaan 🙂

Mitään sääntöä ei varmaan tähän yksikantaisesti ole. Siis mitä säästää, mitä heittää pois ja mikä myydään? Joka tapauksessa sitä esinettä joskus tarvitsee, josta on luopunut, ei ehkä tänä kesänä mutta varmasti joskus. Tai sitä muistorikasta rikkinäistä lelua kaipaa jälkikäteen, soimaa itseään kun sen silloin roskiin heitti.

 

Onko sinulla hyviä tapoja tähän tavaran lajitteluun? Tunnistatko itsesi keräilijäksi? Millainen tavara saa sinut pauloihinsa?